Minulla on ikävä, eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää

Minä kaipaan. Voi hyvä Luoja, että minä kaipaan! Parisuhteessani ei ollut mitään vikaa. Oli rakkautta, toimiva kommunikaatio, tahtotila, läsnäoloa, kunnioitusta, uskomaton fyysinen kemia, tukea ja tilaa olla itsensä (puolin toisin) – kaikki isot linjat olivat kohdillaan. Tai niin molemmat luulimme. Vain suunta oli eri ja tuli ero. Siksi minä kaipaan. Jos olisimme jatkaneet yhdessä, jompikumpi – tai pahimmassa tapauksessa molemmat – olisi menettänyt itsensä. Se olisi ollut aivan liian kallis hinta maksettavaksi siitä, että vierellä kulkee loistava kumppani. Tämä oli kaikin puolin erilainen, kuin aiemmat suhteeni. Se oli paras ja tasa-arvoisin parisuhde, joka minulla on koskaan ollut. Se olisi kuitenkin jatkuessaan maksanut minulle elämäni tärkeimmän ja kalleimman ihmisen, minut itseni.

Heti eron jälkeen keskityin huolehtimaan itsestäni erityisen hyvin. Ystävät riensivät apuun. Minua on viety syömään, jaksamisestani on huolehdittu, minua on kannateltu, tuettu, rakastettu ja halattu. Kun huomasin laiminlyöneeni ulkoista olemustani, siihenkin löytyi yhtäkkisesti muutos. En ehtinyt edes kissaa sanoa, kun tukkani oli leikattu, ripset ja kulmat kestovärjätty ja jopa vaatekaappiini ilmaantui pari uutta ihanuutta – noin vaan! Kukaan ei ole vaatinut minua olemaan muuta kuin sitä mitä sillä hetkellä olen. Olen saanut istua hiljaisena zombiena, vereslihaisena tyhjyyteen tuijottajana ja voimattomana raatona. Olen myös saanut olla reipas ja riehakas, hetkittäin jopa tasapainoinen, touho itseni. Olen saanut olla. Olen usein sanonut, että sen minkä olen parisuhteissa menettänyt, on minulle ystävissä kompensoitu moninkertaisesti. Se tekee minusta sanoinkuvaamattoman kiitollisen.

Hetkittäin toivon, että voisin vihata – häntä tai itseäni, että voisin mennä eteenpäin vanhalla, tutulla tavalla. Vaan en voi. En vihaa itseäni, enkä häntä – päinvastoin, olen kiitollinen siitä, että niin upea ihminen taittoi pätkän matkaa kanssani. Siitä luopuminen ja irti päästäminen kirvelee. Hyvä on, olen hetkittäin vihainen. Olen vihainen Universumille, että jälleen kerran jouduin päästämään irti rakastetustani. Kuitenkin tiedän, että näin oli paras. Sain kuitenkin paljon; opin ihan hirveästi itsestäni ja toisesta. Jäin tästä parisuhteesta ehdottomasti plussalle ja se kai tässä onkin niin vaikeaa, että samalla kun kokee suunnatonta kiitollisuutta, kokee samanaikaisesti suurta surua. Ei hän ole elämästäni mihinkään hävinnyt, koen vain helpommaksi pitää etäisyyttä. Kuten kai hänkin, en tiedä. Sen tiedän, että tämä rakas ihminen jätti minuun syvän, positiivisen jäljen. Hän pääsi paksun nahkani alle – annoin hänen nähdä herkkyyteni ja vahvuuteni, päästin hänet iholleni ja annoin olla – ilman tarvetta työntää pois tai pitää kiinni.

Näen hänestä unia. Niissä olemme välillä yhdessä ja samalla eronneita. Alitajuntani prosessoi. Päivä päivältä tämä on helpompaa. Välillä suru ja ikävä hyökyy ylitseni, kuten hetki ennen kuin aloin tätä kirjoittaa. Tavallaan tämä on helpoin ero tähän mennessä kaikesta kirvelystä huolimatta. Tiedän, että tästäkin selviän. Välillä jopa vituttaa, että tiedän, ettei tähän edes kuole. Minulla on ikävä, eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää.

Kaipaus kertoo siitä, että kyseisellä ihmisellä oli, ja ON, minulle merkitystä. Ja jos sinä, rakas ex-kumppanini luet tämän, niin nyt tiedät, että kaipaan sinua. En sitä tule sinulle tällä kertaa suoraan kertomaan. Se kyvyttömyys suotakoon minulle anteeksi. Kiitos vielä kerran, ihan kaikesta. <3

Laura

Laura

Olen Jomon-Shindo Kouluttaja/hoitaja LauraKokkonen. Mut tunnetaan artistien keskuudessa myös nimellä Varatäti. Opetan oman kehon kuuntelua ja rentoutumista. Kerron tässä blogissa yksityishenkilönä ajatuksiani ja havaintojani. Nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni, eivätkä ne ole välttämättä yhteneviä Ihmishuoltamon muiden hoitajien kanssa.
Laura

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: