Itsemyötätuntolihakset

Laura

Laura

Olen Jomon-Shindo Kouluttaja/hoitaja LauraKokkonen. Mut tunnetaan artistien keskuudessa myös nimellä Varatäti. Opetan oman kehon kuuntelua ja rentoutumista. Kerron tässä blogissa yksityishenkilönä ajatuksiani ja havaintojani. Nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni, eivätkä ne ole välttämättä yhteneviä Ihmishuoltamon muiden hoitajien kanssa.
Laura

Tervehdys pitkästä aikaa!

Tälla osastolla on ollut hiljaista, mutta lupaan ainakin omalta osaltani aktivoitua syys-talven mittaan ja päivittää Huoltsikan blogia tiheämmin ja useammin.

Meistä kukaan ei ole immuuni elämälle. Hirveän usein kuulee, kuinka jotain tunteesta, käytösmallista tai mieltä vaivaavasta asiasta pitäisi päästä lopullisesti eroon. Kerrottakoon nyt, että se on täysin mahdoton ja kohtuuton vaatimus. Voimme kyllä muokata käytöstämme, ajattelutapaamme ja suhtautumistamme, mutta tunteistamme ja ajatuksistamme emme pääse eroon. Meillä on kuitenkin mahdollisuus valita, miten niitä kohtaamme tiukalla hetkellä. Yksi itselleni merkittävimmistä työkaluista on ollut itsemyötätunto. Olen opetellut olemaan tuomitsematta asioita ja suhtautumaan itseeni vaikealla hetkellä lempeästi piiskaamisen sijaan. Nyt näyttää siltä, että pitkällinen treeni on tuottanut tulosta: eilen, varmaan ekaa kertaa elämässäni, sisäinen suorittajani teki yhteistyötä itsemyötätuntolihasteni kanssa!

Entiselle minälleni eilinen olisi ollut paska päivä. Murhamenkkojen* takia huonosti nukutun yön jälkeen edessä oli kirjanpidon läpikäynti ja alv-ilmoituksen tekeminen. Olin tietenkin jättänyt nämä dedistä edeltävään päivään. (Muutosta entisestä: ei enää viime tippaan!) Ajatuskin inhotti, joten pakenin heti aamupäivällä pariksi tunniksi kirpparille. Siellä huomasin oikean solisluuni olevan hieman sijoiltaan ja niskaakin jomotti. Oho. Kirppikseltä palatessani tsemppasin itseäni jämäkästi ja tein toimintasuunnitelman. Aina yhden etapin saavutettuani annoin itselleni luvan harjoittaa sijaistoimintoja – keittelin teetä, suunnittelin tulevia blogitekstejä valmiiksi, viikkasin puhtaat pyykit kaappeihin, pyörin sosiaalisessa mediassa ja lopulta palautin itseni päivän tehtävän äärelle. Noin klo 17.30 oli kirjanpito valmis ja alv. maksettu – päivän etuajassa, verottajan sivujen tökkimisestä huolimatta!

Wau! Mun itsemyötätuntolihakset on kasvaneet ja vahvistuneet – lisää treeniä niille!

Kun päivän missio oli suoritettu, solisluu paukahti paikoilleen, niska oli edelleen kipeä, selkää särki ja murhamenkat käynnissä. Annoin itselleni hetken luvan rypeä itsesäälissä ja ruikutin aiheesta vielä whatsappissa miesystävälleni ja totesin, että tänään ehkä ollutkaan niin hyvä päivä.

Siis mitä ihmettä oli tapahtunut? Ohitinko omat tuntemukseni ja kurjuuteni? En. Päästinkö itseni helpolla, vaikken piiskannut itseäni? En. Olinko jämäkkä itseäni kohtaan? Kyllä. Sainko pakolliset asiat ja vähän extraa tehtyä? Kyllä. Koinko kärsimystä? Kyllä, mutten antanut sille valtaa. Toimin arvottamatta ja tuomitsematta itselleni vaikeassa tilanteessa ja tukalassa olossa. Eilinen oli lopulta vain päivä muiden joukossa.

Wau! Mun itsemyötätuntolihakset on kasvaneet ja vahvistuneet – lisää treeniä niille!

*Murhamenkat = Todella kivuliaat, paljon vuotavat kuukautiset, joiden ohivuotojen seurauksena alushousut ja usein myös lakanat, tuolit, jne ovat veressä ja näyttävät mahdollisilta murhapaikoilta. Edes yösiteen käyttö päivällä ei välttämättä auta suojaamaan veritahroilta.

Minulla on ikävä, eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää

Laura

Laura

Olen Jomon-Shindo Kouluttaja/hoitaja LauraKokkonen. Mut tunnetaan artistien keskuudessa myös nimellä Varatäti. Opetan oman kehon kuuntelua ja rentoutumista. Kerron tässä blogissa yksityishenkilönä ajatuksiani ja havaintojani. Nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni, eivätkä ne ole välttämättä yhteneviä Ihmishuoltamon muiden hoitajien kanssa.
Laura

Minä kaipaan. Voi hyvä Luoja, että minä kaipaan! Parisuhteessani ei ollut mitään vikaa. Oli rakkautta, toimiva kommunikaatio, tahtotila, läsnäoloa, kunnioitusta, uskomaton fyysinen kemia, tukea ja tilaa olla itsensä (puolin toisin) – kaikki isot linjat olivat kohdillaan. Tai niin molemmat luulimme. Vain suunta oli eri ja tuli ero. Siksi minä kaipaan. Jos olisimme jatkaneet yhdessä, jompikumpi – tai pahimmassa tapauksessa molemmat – olisi menettänyt itsensä. Se olisi ollut aivan liian kallis hinta maksettavaksi siitä, että vierellä kulkee loistava kumppani. Tämä oli kaikin puolin erilainen, kuin aiemmat suhteeni. Se oli paras ja tasa-arvoisin parisuhde, joka minulla on koskaan ollut. Se olisi kuitenkin jatkuessaan maksanut minulle elämäni tärkeimmän ja kalleimman ihmisen, minut itseni.

Heti eron jälkeen keskityin huolehtimaan itsestäni erityisen hyvin. Ystävät riensivät apuun. Minua on viety syömään, jaksamisestani on huolehdittu, minua on kannateltu, tuettu, rakastettu ja halattu. Kun huomasin laiminlyöneeni ulkoista olemustani, siihenkin löytyi yhtäkkisesti muutos. En ehtinyt edes kissaa sanoa, kun tukkani oli leikattu, ripset ja kulmat kestovärjätty ja jopa vaatekaappiini ilmaantui pari uutta ihanuutta – noin vaan! Kukaan ei ole vaatinut minua olemaan muuta kuin sitä mitä sillä hetkellä olen. Olen saanut istua hiljaisena zombiena, vereslihaisena tyhjyyteen tuijottajana ja voimattomana raatona. Olen myös saanut olla reipas ja riehakas, hetkittäin jopa tasapainoinen, touho itseni. Olen saanut olla. Olen usein sanonut, että sen minkä olen parisuhteissa menettänyt, on minulle ystävissä kompensoitu moninkertaisesti. Se tekee minusta sanoinkuvaamattoman kiitollisen.

Hetkittäin toivon, että voisin vihata – häntä tai itseäni, että voisin mennä eteenpäin vanhalla, tutulla tavalla. Vaan en voi. En vihaa itseäni, enkä häntä – päinvastoin, olen kiitollinen siitä, että niin upea ihminen taittoi pätkän matkaa kanssani. Siitä luopuminen ja irti päästäminen kirvelee. Hyvä on, olen hetkittäin vihainen. Olen vihainen Universumille, että jälleen kerran jouduin päästämään irti rakastetustani. Kuitenkin tiedän, että näin oli paras. Sain kuitenkin paljon; opin ihan hirveästi itsestäni ja toisesta. Jäin tästä parisuhteesta ehdottomasti plussalle ja se kai tässä onkin niin vaikeaa, että samalla kun kokee suunnatonta kiitollisuutta, kokee samanaikaisesti suurta surua. Ei hän ole elämästäni mihinkään hävinnyt, koen vain helpommaksi pitää etäisyyttä. Kuten kai hänkin, en tiedä. Sen tiedän, että tämä rakas ihminen jätti minuun syvän, positiivisen jäljen. Hän pääsi paksun nahkani alle – annoin hänen nähdä herkkyyteni ja vahvuuteni, päästin hänet iholleni ja annoin olla – ilman tarvetta työntää pois tai pitää kiinni.

Näen hänestä unia. Niissä olemme välillä yhdessä ja samalla eronneita. Alitajuntani prosessoi. Päivä päivältä tämä on helpompaa. Välillä suru ja ikävä hyökyy ylitseni, kuten hetki ennen kuin aloin tätä kirjoittaa. Tavallaan tämä on helpoin ero tähän mennessä kaikesta kirvelystä huolimatta. Tiedän, että tästäkin selviän. Välillä jopa vituttaa, että tiedän, ettei tähän edes kuole. Minulla on ikävä, eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää.

Kaipaus kertoo siitä, että kyseisellä ihmisellä oli, ja ON, minulle merkitystä. Ja jos sinä, rakas ex-kumppanini luet tämän, niin nyt tiedät, että kaipaan sinua. En sitä tule sinulle tällä kertaa suoraan kertomaan. Se kyvyttömyys suotakoon minulle anteeksi. Kiitos vielä kerran, ihan kaikesta. <3